lauantai 30. toukokuuta 2015

Lemmikkien merkitys elämässä

Mun on sika pitkään pitänyt kirjoittaa tästä, mutta olen sen aina passannut, koska aatellut, että se on ehkä pienesti turha asia.

Kun mietin itseäni lapsena niin lähellä oli puisto, jossa oli joka kesä eläimiä ja osa asui läpi vuoden. Kaksi jotka muistan erityisen hyvin oli Mimmi norjanvuonohevonen ja Pekka shetlanninponi. Kouluni oli siinä vieressä. Olin rankasti koulukiusattu koko kouluelämäni ajan. Joka päivä koulun jälkeen kiiruhdin moikkaamaan ponia ja juttelemassa sille ja tervehtimässä sitä. Kuinka ihanaa olikaan, kun hevonen henkäisi sinua päin lämpimän hengähdyksen ja tunsit sen katseen sisimmäsi ja se katsoi sinua ja ilme oli kun se olisi tahtonut kysyä mikä sinulla on tai se tuuppasi sinua turvallaan. Pettymys oli aika suuri, kun kaupunki päätti lopettaa eläintenpidon puistossa. Olihan minulla jo ala-asteella eka marsu Lari, jolle totta kai vuodatin kaiken ja kerroin päivän tapahtumat ja myöhemmin olisiko ollut 3.luokalla tuli ensimmäinen oma kissani. Ilman näitä persoonia en tiedä olisinko kiusaamista jaksanut. Se tuntui äärettömän hyvältä, kun tulit kotiin ja vastaan teputteli kisu, joka oli sinua todella paljon odottanut ja oli iloinen, että tulit vihdoin kotiin. Kissa ei koskaan hauku sinua tai arvostele sinua. Sinä kelpaat sille juuri sellaisena kun olet. Tai kävelet omaan huoneeseen ja siellä pieni valkoinen kuikku kutsuu sinua ja otat sen syliin ja pitää omia ääniään sylissäsi.

 Mutta en voisi kuvitella elämää ilman eläimiä. Ei elämä olisi elämää ilman eläimiä. Ei olisi valoa ja naurua ja hyvää tunnetta ilman heitä. Olen pitkään kärsinyt pitkistyneestä surureaktiosta ja vaikeasta tai keskivaikeasta depressiosta. En tiedä olisiko minua ilman näitä pieniä kuikkuja, jotka joka päivä pyytää ruokaa, jolle saan antaa joka ilta hyvänyön suunkon, matkustaa näyttelyihin, puhua ihan mitä vain ilman, että he sanovat vastaan, Tiitusta joka itkun tullen nuolee kyyneleet pois... Voisin luetella äärettömän määrän syitä siihen miksi nämä pikku vipeltäjät ovat vallanneet sydämeni. Mutta tässä on syy miksi marsut ovat minulle tärkeitä ja en kestä arvostelua niistä ja sitä, että sanotaan että ne on VAIN lemmikeitä. Ei ne ole VAIN lemmikeitä. Ne ovat ystäviä ja tukijoita. Jokainen on oma persoona, jokaisella on nimi, jokainen on omalla tavallaan rakas.

 Muistan täyden sortumisen viime vuonna Lemareilla kaikki oli mennyt viikonloppuna päin persettä ja väsymys oli kamala, mutta pieni uusi aby saapui sunnuntaina joukkoomme ja tämä pikku herra antoi taas toivoa paremmasta.

Muistakaa ihmiset ei se eläin ole VAIN lemmikki. Se on ystävä isollä Y:llä. Pitäkää kuikuista ja muistakin kiinni. Jakakaa rakkautenne niille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti